Vaikea miettiä mistä alottaisin. Aloitetaan vaikka muistosta jonka muistan kun olin 4-vuotias. Vaarini tai oikeastaan vaaripuoli, mutta aina tulee olemaan se oikea vaari, kokonainen vaari. Huhu kertoi että hänellä oli pahoja velkoja, eikä enää kestänyt sitä painetta ja ampui itseään haulikolla päähän mummolan talon edessä. Oli kuulemma joka paikka ihan veressä.
Asuttiin pienellä paikkakunnalla, äitini oli alkoholisti ja on sitä kyllä edelleenkin, mutta se ei vähennä rakkauttani häntä kohtaan, hän on aina äitini. Isäni ei ollut juuri koskaan kotona, huiteli venäjällä ja ties missä, kantoi kaljaa ja pirtua meille kotiin ja lähti ite taas lätkimään.
Äiti ei enää jaksanut kolmen lapsen kanssa , vaan alkoi juomaan niitä iskän tuomia viinaksia. Saatiin läksyt tehdä itse, huolehtia vaatteista ja eläimistä.
Äiti alkoi olla öitä poissa kotoa tai jos oli kotona ni makasi ties missä sammuneena tai jatkoi juomista. Oli kyllä niitä hyviäkin hetkiä, kun istuttiin keittiön pöydän ääressä ja puhuttiin elämästä, aivan upeita hetkiä ne. Etsittiin äitiä usein ympäri kylää oli yö taikka päivä.
Kerran isin kanssa mentiin yhdessä etsimään. Iskä oli hieman itsekin juonut.
Äiti löytyi ja saatiin puhuttua äiti tulemaan kotia, jouduin kannattelemaan häntä, mikä oli lapsen hartioille todella raskasta.
Äiti alkoi vihaamaan iskää, mikä oli varsinkin minulle todella raskasta, rakastin molempia yhtä paljon. Äiti puhui hirveitä iskästä, enkä uskaltanut kutsua isäksi vaan nimellä kutsuttiin.
Olin aina iloinen kun näin hänen tulevan pihaan. Turva silloin kun äiti joi.
Ruokaa ei ollut jääkaapissa, söimme jos ruokaa oli, mutta siinäkin meni eläimet edelle ja jos jäi niin sitten syötiin. Jossakin vaiheessa sovimme sisarusten kanssa että alamme kutsua taas iskää iskäksi. Olimme usein toisella mummolla. Turvassa. Äiti ja isi otti usein myös yhteen. Äiti ärsytti pornoluolan avaimilla(venäjän asunnon avain ilmeisesti) yms. ja siitä se aina lähti, muutaman kerran jouduin soittamaan poliisiit. Iskä kerran sanoi että jos soitan poliisit niin joudumme lastenkotiin. Menin peiton alle. En uskaltanut liikkua tai hengittää kunnolla. Pelkäsin mitä olin saanut aikaan.
En muista kauan tätä jatkui. Vuosia kumminkin.
Lintsasin koulusta. Kopioin läksyt kaverilta. Olin koulukiusattu, kun olin ”outo”. Nimittelyä enimmäkseen. Lopetin leikkimisen ennen 9vuotta. Rupesin polttamaan,pyysin äitiltäkin tupakkaa ja kerroin että poltan, mutta eihän se sitä uskonut.
Olin silloin ekalla luokalla liikuntatunnilla kun minua 6vuotta vanhemmat kaverit tuli pyytää röökii. Käskin olemaan hiljaa ja kerroin ettäne on miun takin taskussa. Öisin pyörittiin paljon kylillä ja paheni koko ajan vaan. Ihmetytti kuin muilla oli niin tiukat vanhemmat
Minut valtasi eräs aamu outo tunne (-99), sanoin äitille etten halua mennä kouluun. Rehtori kävi ovella ja kyseli miksen ole koulussa, en muista mitä vastasi. Seuravaana päivänä pakotettiin kouluun, siellä oli sosiaalivirkailijat rehtorin kansliassa odottamassa.
Itkin koko sen ajan mitä ne puhui siskoni kanssa. Minä olin aivan hiljaa paitsi lopussa aloin huutamaan, etten halua kotoa pois, yritin rimpuilla heidän otteesta kun vei autoon. En onnistunut, lähdimme käymään kotona.
Äiti oli nukkumassa tai sammuneena. Ollen aika varma että hän tiesi tästä. Sossut antoi 20min aikaa pakata ja hyvästellä. Menin istumaan äitini viereen ja painoin kurkkuani niin kovaa kuin jaksoin. Toivoin kuolevani. Syytin asiasta pitkän aikaa itseäni kun jouduttiin pois kotoa. Olihan isi niin sanonut. Miksen ollut niinkuin muut lapset, kiltti, kuunnellut äitiä, miksi en totellut, miksi lähdin ulos pyöräilemään jos kotona oli ruokaa mitä ei tehnyt mieli. Koska ei ollut kuria, ei tietoa mikä on oikein ja väärin. Maistoin silloin 9vuotiaana ekan kerran siideriäkin puoli pulloa, ykkösellä alas ja tietyst kakkosella ylös.
Veljeni kanssa perhekotiin saapuessani vihasin sitä paikkaa heti, se iso pelottavan näköinen nainen sai oloni vain entistä epävarmemmaksi. Pelkäsin. Toivoin sen tädin olevan sijainen tai että lähtisi pois. Mutta ei sehän oli sen perhekodin perustaja ja olisi varmasti koko ajan läsnä. Eräs tyttö tuli samoihin aikoihin kotkasta.. Ystävystyimme heti, puhuimme aivan kaikesta.
Pääsimme välillä veljeni kanssa käymään kotona. Yritin välillä karata, mutta eihän se onnistunut kun palasin aina äitini luo hetken päästä. Vierailut kotona vähentyi ja lopulta loppui kokonaan. Näimme äitiämme kerran vuodessa jos sitäkään. Mummo piti meihin yhteyttä ja oli tukena. Mutta mummo kuoli syöpään ennen kuin ripille pääsin. Toivoin koko ajan että jaksaisi edes konfirmaatioon asti. Ainoa ihminen joka piti meihin yhteyttä nukkui pois. Myöhemmin alkoi iskä käymään säännöllisesti ja me päästii kolmen viikon välein käymään iskällä, hän oli tavannut venäläisen naisen, saimme pikkuveljen. Iskä ja hänen naisensa yritti saada meitä kokonaan itselleen mutta se ei onnistunut. Iskän naisystävä muutti iskän elämän hetkellisesti. Kunnes lähti matkaan iskän parhaan kaverin kanssa.
Siskomme muutti toiseen perhekotiin kotoa myöhemmin. Pisti kirjaimellisesti kynsin ja hampain vastaan, sai siten viivyteltyä muuttoa perhekotiin, eri paikkakunnalle jossa me asuimme, ei halunnut jäädä siihen paikkaan jossa me jo asuimme. Ymmärrän täysin.
Aika kului vihasin koko ajan sitä paikkaa, mitä vanhemmaksi tulin sitä tiukemmaksi kuri kävi. Puhelimeni otettiin yöksi pois. En saanut käydä kavereilla, oli yhtä helvettiä. Harrastuksissa sain käydä sirkuskoulussa, myöhemmin aloin harrastamaan jalkapalloa, naarastiikereissä. Ratsastus oli koko ajan mukana elämässäni. Sain hukutettua murheeni. Yhden hevosenkin koulutin, sekin myytiin kun olin käymässä virossa. Minulle ei puhuttu mitään. Lopetin siellä käymisen pettymyksen takia.
Aloimme perhekoti siskon kanssa käymään öisin kylillä. Huoneemme olivat yläkerrassa. Lähdimme aina palotikkaita pitkin. Jäimme kiinni kun olimme jättäneet lumisia jälkiä seinään sekä polku jo oli tullut jatkuvasta ravaamisesta, joten päätimme karata. Olimme viikonlopun pois perhekoti siskoni poikaystävän mummolla, kunnes maanantaina päätimme mennä itse sossuun. Kyläpoliisi vei meidät takaisin ja antoi minulle numeronsa jos jotain tulee niin pitää soittaa. Poliisi lähti. Perhekodinpitäjä otti numeron minulta ja repi sen. Seuraukseksi karkaamisesta jouduimme istumaan 2tuntia keittiön pöydän ääressä ja odotti että kerrottaisiin missä oltiin ja kenen kanssa. Olimme hiljaa. Jouduin toiseen huoneeseen ettemme näkisi perhekodin siskoni kanssa toisiamme. Saimme kynät ja paperit eteemme ja meidän piti kirjoittaa kaikki mitä silloin tapahtui ja missä olimme. Tätä jatkui 5tuntia. Oli rankkaa, peppu oli hiukan puutunut, kunnes huudettiin toisillemme ja päätettiin kertoa kaikki. No sisko päätti että minä meidät yllytin karkaamaan, sanoin vain että se oli molempien idea.
Pian sisko muutti omilleen jäimme minä,veljeni ja perhekodin vanhin lapsi perhekotiin. Ei ollut enää sitä ystävää joka tietää elämästäni kaiken siinä lähellä, se rikkoi minua ja masennuin. Eihän sitä kukaan nähnyt kun yritin aina olla iloinen niinkuin ennen. Siskoa se silloin ärsytti. Sano että miks minun pitää aina yrittää mielistellä vaikkei se niin ollut. Perhekodin pitäjä alkoi puhua että olen kateellinen siskolle kun huomasi alakuloisuuteni. Ei, en ollut kateellinen. Halusin vain että minulla olisi ystäviä niinkuin ennen, kaikki vain alkoivat kaikota ympäriltäni kun en enää saanut liikkua missään.
Viikkoa ennen 18-vuotis synttäreitä karkasin lopullisesti perhekodista. ”Menin kouluun ja sieltä suoraan futisharkkoihin” vaikka oikeasti lähdin junalla toiselle paikkakunnalle. Menin iskän tutun luokse. Pian muutin sieltä poikaystäväni luokse. Muutimme yhdessä isompaan asuntoon ja pian sain tietää ihanan yllätyksen. Olin raskaana. Wau minussa kasvaa pienen ihmisen alku, jotain niin upeaa ja ihmeellistä, jotain niin hienoa ettei voinut sanoin kuvailla. Onnea ei jatkunut pitkään. Raskaus meni ihan alkuvaiheilla kesken. Olin ihan hajalla, mutta sisimmässäni tiesin ettei kaikki ollut ehkä kunnossa. Se auttoi minua pääsemään asiasta yli, mutta se on aina mielessäni ja sydämessäni. Suhteemme alkoi rapistua myöhemmin, erosimme monesti mutta palasimme aina takasin yhteen. Sitä en tiedä miksi. Mutta sen tin etten halunnut olla tälläisessa suhteessa. Jatkuvasti toinen mollasi toista,koska on niin paha olla, hajoitti pala palalta. En pystynyt lähtemään ennen kuin kämppä alla. No jokatapauksessa minusta tuli loppujen lopuksi asunnoton. (tästä voin kertoa myöhemmin). Yritin erota monta kertaa mutta heittänyt minut pihalle monta kertaa, jos erosta aloin puhumaan. Ei tietoa koska saan tavarani, jouduin miettimään minne yöksi menen koiran kanssa.
Mutta nyt silmäni ovat avautuneet ja näen kaiken selvemmin mitä kaikki todellisuudessa oli, tästä voisikertoa vaikka kuinka paljon lisää. Ehken ennen uskaltanut myöntää totuutta itselleni. Minusta on tullut taas vahva tietyillä osa alueilla. Se sama vahva ihminen joka olin ennen jatkuvaa pelkoa. Pelkoa huomisesta. Olin antanut itselleni luvan, luvan kohdata huominen silmästä silmään, oli se sitten kuinka rankkaa tai vaikeata tahansa. sitä se oli ja on yhä edelleen. mutta osittain helpottanut.
Kaikesta huolimatta olen onnellinen siitä että jouduttiin perhekotiin. Ties mitä tekisin nyt, enkä välttämättä tässä istuisikaan, ken tietää. En kenellekkään toivoisi samaa, mutta olen kiitollinen jokaisesta päivästä, enkä päivääkään vaihtaisi pois. Tämä on ollut minun tapani nähdä elämää ja varmasti lisää tulee.
